Kuolemaa, krapulaa ja Lontoo

Olen pysynyt täältä pois hetken tarkoituksella, koska olen yrittänyt nauttia elämästäni. Näiden kirjoitusten kulmakiviksi ovat kuitenkin muodotuneet alusta alkaen enemmänkin itselle raskaat, vittumaiset ja avautumista vaativat asiat. Ja kyllähän noitakin päiviä tässä välissä on ollut, mutta olen koittanut pitää itseäni enemmän vain positiivisena kuin sukeltaa siinä paskassa, joka ajoittain nostaa itsensä kurkkuun saakka.

Saavuin tänään itäiselle puolelle Suomea ja huomenna suuntaan puolen päivän aikaan hautaamaan ukkiani. Suhtautuminen tähän on ollut hyvin sekava. Kun kuulin asiasta että kyseinen henkilö on kuollut ja senkin jälkeen en ole osannut tuntea mitään surua asiaa kohtaan. Olen päätellyt tämän johtuvan siitä, että tiesin tämän henkilön voinnin heikkenevän päivä päivältä ja oli hyvinkin odotettavaa että toinen poistuu keskuudestamme minä päivänä tahansa. Tänään sitten pienessä krapulassa junassa istuessani ahdistuin niin maan totaalisesti. En tosin vieläkään tiedä onko tämä nyt sitten krapula-ahdistus vaiko se, että tajuaa pikku hiljaa läheisen poistuneen.

Olen tullut myös ajoittain ristiriitaisissa tunnelmissa oman eroprosessini kanssa, joka selkeästi edelleen nostelee päätään aika ajoin. Varsinkin krapulassa. Noissa oloissa kun makaa sängyn pohjalla hiljaisuuden keskellä ja pelkää kuolevansa sen hetkiseen henkiseen yksinäisyyteensä, alkaa entinen parisuhde kolkutella. Tietää kyllä ettei sen toisen kanssa halua palata yhteen ja muistaa miten vitusta asiat loppuvaiheessa olivat, mutta tottakai juuri tällaisina hetkinä oma pää tuputtaa vain niitä hyviä muistoja. Voi sanoa kyllä rehdisti, että melko monet itku-krapulat on tullut tässä vietettyä. Ja sen voi myös huomata siitä, että kun pitäisi alkaa toimimaan täysin uuden sekä vieraan ihmisen kanssa niissä asioissa, joita on vuoden tehnyt vain parisuhteessa niin ei siinä pää kyllä ihan satasella ole mukana ja kaikenlaiset halut melko nollissa.

Ei pitäisi enää aloittaa uudestaan kaivamaan samalla lapiolla kerran hajoitettua hiekkalinnaa, mutta oman aikansa se yhä näköjään ottaa tietyissä tilanteissa. Odotan innolla tuleeko tästä uusi puolen vuoden käsittely prosessi kuten avioeron kanssa oli ennen kuin voi todeta täysin harmoonisesti itselleen että ohi on vai kenties pidempi?

Olen myös alkanut uudelleen miettiä mahdollista vaihtoehtoa Lontooseen muuttamisesta. Tämä nyt ei tietenkään ihan sormia napsauttamalla tapahdu, mutta jos minulla ei ole viimeistään neljän tai viiden vuoden kuluttua mitään ihmeellistä täällä niin voisihan sitä vaikka pariksi vuodeksi vaihtaan maisemia isomminkin. Tämä ajatus pelottaa ja kiehtoo samaan aikaan niin helvetisti. Muutenkin haluaisin nyt pitkästä aikaa lähteä käymään Lontoossa. Ainut vain että yksin tuskiin tulee saatua aikaiseksi, mutta katsotaan nyt.

Kahden vaiheilla

En tiedä pitäisikö nyt olla onnellinen vai vittuuntunut.

Viimeisen vuoden ajan ole totuttanut itseäni melko suoraan-seinään-mentaliteetillä olemaan juomatta alkoholia. Viettänyt iltoja koti-oloissa ja nauttinut niistä parisuhteen puitteissa.

Nyt luovutan illlat kesken keskimäärin puolen yön aikaan. Tai noh... 90% kerroista menee näin. Sitä ei haluaisi tehdä, mutta yleensä tuossa vaiheessa iskee niin jumalaton humala että joko se purkautuu oksennuksena tai sitä lähtee vain kotiin. Ensimmäisenä turvautuu kotiin lähtöön. Vitutus on suuri koska tietää että haluaisi jatkaa iltaa, mutta pelottaa tuo oksennustila eikä halua sitä tilannetta että kaikilla muilla on illan vietto hyvällä mallilla ja itse makaa pää pöntössä toivoen parempaa elämää.

Vituttaa niin saatanasti!

Kai se on sitä, että oma toleranssi viinan suhteen oli huomattavasti kovempi ennen viimeisintä parisuhdetta. Sitten sitä hölläsi paljon ja opetteli olemaan kotona. Nyt ei osaa olla humalassa. Lähteen samalla arsenaalilla liikenteeseen, mutta kyllähän se alkoholin määrä kohtaloksi äkkiä koituu kun ei ole vähään aikaan tottunut siihen mitä noista tölkeistä tulee. Juoma tahti ei ole muuttunut, pää ei vaan kestä.

Ehkä tästä saa vielä kestävyyden takaisin... Pitää aloittaa vain myöhemmin tai ryypätä useammin. Tällä hetkellä kallistun mieluummin jälkimmäiseen.

Ensimmäinen päivä, jolloin voi aidosti hymyillä hetkeen

Kamelin selkä katkesi viimein eikä tunnu että enää riittää voimia tähän kaikkeen tällaisenaan. Pohdin pitkään omia vaihtoehtoja ja päädyin ratkaisuun, että huominen saa olla viimeinen työpäivä tässä työpaikassa. Parempi näin, koska tietää että mikäli polttaa ittensä loppuun niin silloin ei sitten kyllä kykene mihinkään niin töiden kuin henkilökohtaisen elämänkin osalta.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, ettei tyhjän päälle tarvitse hypätä vaan vissiinkin maanantaina uusia, tai noh vanhoja, työhaasteita edessä.

Tänään saa myös luovuttaa entiselle tyttöystävälle tavarat illalla. Eipä sitäkään ole tullut nähtyä hetkeen ja vaikka tässä muutaman kerran pari lausetta on viesteillä vaihdeltu niin eipä tuota ihmistä ole tullut edes ajateltua. Erakoituminen on siis tuottanut tulosta. Ei edes tunnu missään tuo ajatus, että tämä tulee tänään poikkeamaan.

Näillä puheilla voi siis sanoa, että elämä alkaa taas ehkä hymyillä varsinkin kun tänään on ollut ensimmäinen päivä kun on vilpittömästi hymyillyt ihan ilman syytä oman päätöksen teon jälkeen. Varovaisesti tottakai vielä peukut pystyssä eteenpäin kun koskaan ei tiedä mitä kulman takana odottaa. Siitäkin huolimatta fiilis positiivinen.

Milloin pitäisi tunnistaa se missä oma jaksaminen tulee vastaan?

Lyhyesti sanottuna, olen tällä hetkellä täysin rikki ja se johtuu yksinomaan työstä. Tekisi mieli ampua itseltä aivot pihalle tai hypätä junan alle. Paljonhan tässä on lyhyen ajan sisään tapahtunut, mutta ei herrajumala tämä ole enää todellista. En viihdy töissäni alkuunkaan, oma osaaminen ei todellakaan riitä ja työporukka on täysin sellaista mihin en saa mitään kosketuspintaa. En näe itseäni työskentelevän tässä työpaikassa.

Se murtaa henkisesti melko hyvin kun ensin istuu kahdeksan tuntia päivästä paikoillaan vain huomatakseen kuinka huono jossain asiassa voi olla, kunnollista apua ei vain mistään löydy ja sen jälkeen tulee kotiin itkemään. Ruoka ei maistu eikä unta saa koska stressi on ylenpalttinen.

Työhakemuksia laittelin viime viikolla yhden ja eilen illalla uudet 7 kappaletta. Tänään koitan jaksaa etsiä lisää paikkoja mihin voisi hakea. Pakko koittaa jaksaa yrittää vaikka tällä hetkellä nämä päivät saavat epäilemään jopa sitä onko oikeasti hyvä edes missään tähän alaan liittyvistä hommista mitä on tehnyt. Tuntuu että ei. Surkuhupaisaa naurua herättää se, että ainoat puhelut joita olen saanut ovat olleet lehtimyyjiä.

Tällaisina päivinä harkitsee myös sitä, pitäisikö soittaa vanhalle pomolle ja kysyä pääseekö takaisin. En vain tiedä kenen kannalta sekään olisi hyvä ratkaisu palata häntä koipien välissä takaisin. Toisaalta ylpeyskään ei tässä asiassa anna periksi ja kun tietää myös seikkoja miksi sieltä lähti niin en tiedä olisiko se niiltäänkään osin oikea ratkaisu.

Tällä hetkellä olen kuluttanut puolen koeajastani ja jäljellä olisi vielä kaksi kuukautta noin jokusen päivän heitolla. Jos en koeajan loppuun mennessä ole löytänyt uutta työpaikkaa, sanon mieluusti itseni irti ja jään vaikka työttömäksi. Sekin tuntuu ihanammalta ajatukselta tällä hetkellä. Toinen vaihtoehto on että tulen ennen sitä saamaan jo burnoutin tästä kaikesta, mikä ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu ettei se ole kohta kuin hiuskarvan varassa. Odotan kokoajan sitä päivää kun kesken töitteni romahdan täysin itkemään, isken hanskat tiskiin ja kävelen vittuun sieltä. Tietenkään en haluaisi että näin tapahtuu, mutta tällä hetkellä pelkään vain vitusti että väistämättä tuo päivä on tulossa kokoajan lähemmäksi.

Ylämäkeä kunnes elämä jälleen potkii jostain suunnasta

Näin se elämä taas heittää ja kolhii. Juuri kun tämän viikon arjesta on alkanut päässyt lopuilleen erittäin tyytyväisenä niin taas tulee jostain pataan.

Päätin, että haen toista työpaikkaa ja löysin työilmoituksen, jonka hakuaika päättyy huomenna. Olen koko viikon kasaillut työnäytteitä hirveällä puurtamisella. Tämä on antanut sen verran motivaatiota ja aivopähkinää, että fiilis on pysynyt todella korkealla. Innostuneena odottanut vain sitä hetkeä, että voi napsauttaa sähköpostista hakemuksen menemään. Näin ollen ei mitään tietoa samanlaisista fiiliksistä joista olen tänne viime aikoina avautunut.

Äsken sain sitten juuri tietää, että ukkini on kuollut tänään.

Tekisi mieli jutella jonkun kanssa oluen ääressä, mutta tuskimpa tänään ketään nyt missään edes on. Olisi edes ollut perjantai niin olisi voinut vetää rehdisti kännit. Mutta huomenna pitää mennä töihin. Otan nyt kuitenkin ainakin kotona muutaman oluen tämän tilanteen vuoksi ja ehkä käväisen jossain illemmasta jos huvittaa. Katsoo nyt taas.

Naurattaa jopa että miten paljon itselle isoja asioita on tapahtunut nyt lyhyen ajan sisällä. En edes uskalla kuvitella mistä suunnasta seuraavaksi sitä monoa tulee.

Yölliset olot

Minua ei tietääkseni koskaan petetty äskeisessä parisuhteessa mutta johtuen varmastikin koko parisuhteen vallinneesta luottamuspulasta omalta puolelta sekä tästä kaikesta mitä käy läpi, olot ovat tiivistettävissä seuraaviin kappaleisiin. Olen myös koittanu sekä itselleni että muille väittää etten ole millään tavalla katkera, mutta valehteluahan se on.

Puoli kahden aikaan launtai yönä

Kompurointi jalkoihin, suorilta jaloilta lattiaan. Tämän jälkeen hieman huimaava olo joka eskaloituu tarpeeseen päästä ulos. Narikkaan asti kerkeää ja melkein ehtiessä ulko-oven edessä oleviin portaisiin tajunta katoaa. Vieressä seisovat ihmiset tarttuvat kiinni käsivarsista kun valahdan selälleni täysin velttona. Onneksi ei painoa löydy juuri nimeksikään. Hienoa suorittamista siis.

Rehellisesti sanoen; en muista tästä tilanteesta tämän enempää. Veressä todennäköisesti suuri määrä promilleja sekä alla erittäin suuri ravintovaje. Tiedä noista.

Hetkittäinen heikko happi, joka tokenee suht tasapainoiseksi raittiilla ilmalla. Olo melkoisen väsynyt. Sänky, koti ja ruokaa. Parasta mitä tiedän tällä hetkellä.

Mutta rehellisesti sanottuna... tässä tulee ikä vastaan. Ei meikäläistä ole tehty enää tähän ikään kiskomaan tuota määrä päihteitä itseensä mihin aikaisemmin on tottunut. Rajojaan ei vain osaa tunnistaa. Olisin mieluummin kotona tällaiset viikonloppu illat kuin pää tislattuna jossain lähikuppilassa puhamassa paskaa ventovieraille. Mutta samalla tiedän, etten vain osaa olla yksin viikonloppuiltoina.

Haluan pois tästä oravanpyörästä jonka olen luonut.

Hämmentäviä tunnetiloja

Useampi päivä takana ahdistustilojen kanssa painiessa. Työt stressaavat sen verta paljon, että seinät meinaavat kaatua päälle. Tiedän että vanhasta työpaikasta lähteminen oli hyvä asia, mutta tämä uusi... tämä tuntuu siltä että olisikohan pitänyt miettiä hetki pidempään ennen kuin ottaa kyseinen pestin vastaan. En vain pääse tästä ajatuksesta irti ja koko ajan mietin minne muualle voisin hakea. Jos tämä sama olo jatkuu ja olen kuitenkin koeajalla vielä toistaiseksi niin sanon itseni irti ja lähden muualle. Tällä hetkellä tästä ei hyödy kukaan. Ei työpaikka, enkä minä.

Jotain positiivista sentään tapahtui äsken. Ylitin itseni. Olen jänistänyt lukemattomia kertoja ja vannonut kiven kovaan, etten musiikkiharrastukseni puitteissa tee minkään muotoisia live-esiintymisiä. Tänään kuitenkin sain voitettua itseni ja rikoin tämän päätöksen. Kyseessä oli kenelle tahansa avoin tilaisuus esittää omia runojaan, räpätä, laulaa tai mitä vain. Alun alkujaankin keksin tämän idean humalassa ja tottakai mitä lähemmäksi tuo tilanne tuli, sitä enemmän sitä pelkäsin. Viime hetkellä eteisessä halusin vielä perua koko illan. Sain kuitenkin itseni paikalle ja kaikesta empimisestä huolimatta uskaltauduin tarttua tilanteeseen. Loppujen lopuksi en jännitä mitään muuta kuin muiden ihmisten edessä olemista ja tällä tavoin huomion keskipisteeksi joutumista. Niinpä oman osuuteni jälkeen olo oli onnellisen huojentunut. Minä tein sen.

Kotimatkalla mielikuvitus onnistui laukkaamaan hetkisen ajan. Tai ainakin luulen niin. Näin kaksi ihmistä edessä siintävässä risteyksessä ja jouduin kahdesti huonosta näkyvyydestä ja etäisyydestä johtuen tiiraamaan silmiäni, onko tuossa entinen tyttöystäväni sekä joku mies. Tästä en edelleenkään ole varma ja voi hyvinkin olla, että näin oikein. Toisaalta jotain vähän erilaista tuossa naispuoleisessa henkilössä oli etten voi vannoa varmaksi tätä siksi henkilöksi keneksi ensimmäisenä luulin. Näiden poistuessa läheisissä tunnelmissa ennen kuin ehdin edes kunnolliselle näköetäisyydelle, olo on yllättävä. Olin varautunut siihen että jos tällainen tilanne tulee, hajoan aivan totaalisesti. Nyt niin ei tapahtunut. Toisaalta uskon tämän reaktioni olevan syytä tällä hetkellä vain siksi etten ole humalassa ja koska oma adrenaaliini paukkaa vielä äskeisestä itsensä ylittämisestä.

Takapakkia takaisin alkuun

Lyhyesti sanottuna aivan jäätävä olo. Lauantain ja sunnuntain välinen yö sai allekirjoittaneen tajuamaan, että vaikka kuinka sitä on yrittänyt skarpata ja olla kuin kaikki olisi hyvin niin todellisuudessa sitä on vain kusettanut itseään. On vain uudestaan ja uudestaan ajatellut entistä parisuhdetta eikä siitä todellisuudessa ole päässyt irti alkuunkaan. On pistänyt heti merkille kun toinen on Facebookissa paikalla, kirjannut itsensä johonkin Foursquaressa ja niin edelleen. Jatkuvasti miettinyt missä se toinen menee ja mitä se tekee. Kenen kanssa se on? Mitä se niitten kanssa tekee? Jos sitä ei ole näkynyt paikalla missään sosiaalisessa mediassa eli ei mitään tietoa siitä missä toinen on, on heti pää alkanut käymään kierroksilla ja ties missä leveleillä.

Asiaa ei ole yhtään myöskään auttanut se, että entinen tyttöystäväni on aika ajoin jutellut minulle. Joka kerta kun keskustelu on päättynyt, olen joutunut monia tunteja vääntää päätäni täysin voimin irti häneen liittyvistä ajatuksista. Toisinaan siihen on voinut mennä päiväkin. Ja joka kerta kun tämä on aloittanut keskustelun niin sama itsensä kanssa taistelu on alkanut uudelleen.

Toisin sanoen ei mitään taantumusta ja tajua tilanteen todenpitävyydestä. Tottakai tämä on vain luonnollista eroprosessia läpi käydessä, mutta nyt se kaikki vain kaatui niskaan kerralla ja kunnolla. Näinpä siis tilanne eskaloitui välien jäädyttämiseen omalta osalta.

Tämän jälkeen olo ei ole helpottanut laisinkaan. Se, etten nyt varmastikaan tiedä mistään mitään on kyllä vähentänyt ja poistanut sen toisen jatkuvan seuraamisen kun siihen ei itsellä nyt ole mahdollisuutta, mutta henkisellä puolella allekirjoittanut on niin sanotusti täysin paskana. Samaan aikaan suututtaa tämä tilanne enemmän kuin uskoisi että on mahdollista ja samaan aikaan potee järjetöntä ikävää. Minä en tätä halunnut vaan tämä päätös tehtiin minun puolestani. Tekisi mieli huutaa toiselle osapuolelle kurkkusuorana ja tarkoituksella pahoittaa tämän mieltä vetämällä kaikki argumentit niin yli vain kuin lähtee. Tätä kuitenkin on turha tehdä, koska se ei auta edes omaa oloa. En väitä että olisin ollut maailman paras poikaystävä aina ja monessa tilanteessa minun olisi pitänyt toimia toisin. Keksin miljoona ja yksi asiaa, joihin olisin varmasti voinut vaikuttaa. Tuntuu että tein vain uskomattoman määrän huonoja valintoja, joiden takia toinen ei enää jaksanut.

Jos tätä kaikkea ajattelisi järjellä niin varmasti onnistuisi hyväksymään sen, että parisuhteen päättyminen on vain nyt parhaaksi kummallekin osapuolelle. Ongelmana on vain se, että itse on alusta loppuun ollut aina vain tunneihminen jolloin järjellä ei ole hirveämmin osaa eikä arpaa asioissa. Näinpä kaikki pyörii mielessä vain lauseena, minä en luovuttanut enkä olisi luovuttanut vaikka mikä oli ollut. Olisin tapellut tämän asian puolesta maailman ääriin saakka.

Tilanne on nyt kuitenkin mikä on eikä sille mitään voi. On vain aloitettava alusta. Aikaa se vie, mutta saisi nyt edes jumalauta tämän olon korjaantumaan niin olisi helpompaa ja voisi alkaa keskittyä siihen omaan elämäänsä kun tällä hetkellä ei saa tehtyä yhtään mitään.

Päätösten teon aika

Ja sitten se tulee.

En vain pysty. Tuntuu väärinkohdellulta, alaslyödyltä, hyväksikäytetyltä sekä päälle paskotulta. Kaikesta yrityksestä huolimatta, en pysty enää tähän "ollaan parhaita kavereita"-paskaan.

Katon kaikki välit. Poistan Facebook yhteydet, Forequare yhteydet.... kaikki vastaavat. Siinähän on. En halua tietää sekunttiakaan missä se ihminen on tai mitä se tekee. En tule pääsemään siitä yli niin pitkää kun leikin tässä mukana.

Saatan katua tätä myöhemmin enemmän kuin paljon mutta se on nyt vain tehtävä. Ilman tätä meistä ei ikinä tule edes ystäviä.